Ensimmäinen harjoitteluni Espoon sairaalassa on nyt takana. Päällimmäisenä mielessä kiitollisuus. Takataskuun jäi paljon kokemuksia ja oivalluksia, joista päällimmäisenä kuntoutujan kuntoutusprosessi kokonaisuutena, jonka alkusykäyksen osana musiikkiterapia voi toimia. Harjoittelussa myös konkretisoitui se, että terapiamuodolla ei viime kädessä ole niin suurta merkitystä vaan enemmän vaikuttaa terapeutin oma persoona ja se, että uskaltaa panna itsensä likoon ja tietysti se, että yhteys kuntoutujan löytyy, terapiasuhde toimii ja siinä musiikilla on iso rooli.

Omien kuntoutujieni kanssa koin, että yhteys löytyi ja terapiasuhteemme toimi. Sain kokea ihan mielettömiä onnistumisen kokemuksia. Koin, että työlläni todella on merkitystä. Uskon, että pystyin vaikuttamaan positiivisesti molempien kuntoutujieni psyykkiseen prosessiin ja saamaan aikaan muutoksen näinkin lyhyessä ajassa. Saimme kulkea hetken aikaa samaa polkua ja koin, että se oli molemmin puolin miellyttävä kokemus. Jätimme jälkemme toisiimme. Tulen muistamaan nämä kohtaamiset loppu ikäni ja olisi kiva saada myöhemmin kuulla mihin elämä on heidät johdattanut.

Sain myös olla mukana vetämässä musiikkiterapia-ryhmiä. Siinä minulle haastavinta oli 50- ja 60-luvun kappaleiden haltuun ottaminen. Kymmenien tuntien harjoittelusta huolimatta en ihan kaikkia ”Muistaakseni laulan” kansion 40 kappaletta saanutkaan haltuun niin, että olisin pystynyt ne kitaralla soittamaan ja laulamaan. Vaikeinta oli kappaleen aloittaminen. Miten saada kiinni punaisesta langasta, joka on solmussa? Suurimman osan sentään hallitsin ja transponoin kappaleet omaan äänialaani sopiviksi. Ryhmä otti minut ihanasti vastaan ja soitinpa heille yhden oman kappaleenikin. Suunnittelin lautapelin, jolla ohitimme iän ikuisen ”kuka haluaa valita seuraavan kappaleen” -dilemman ja annoimme arpakuution päättää. Ryhmä oli menestys ja sain paljon positiivista palautetta. Koin, että vaikeuksista huolimatta kehityin soitto- ja laulutaidossani ja kykenin luomaan ryhmään yhteyden. Ryhmäläiset saivat kokea musiikillisen tuokion, jossa kivut ja sairaudet jäivät hetkeksi taka-alalle ja he saivat matkustaa nuoruutensa kesähetkiin, tanssilavoille ja juhannusjuhliin, muistella lapsuuden kesiä ja souturetkiä. Ja siitähän tässä on lopulta kysymys. Nuoruuden kulta-ajat ovat ehkä heillä jo takana, mutta musiikin avulla he voivat kokea ne samat tunteet uudestaan. Musiikki ja yhdessä laulaminen kaatavat raja-aitoja ja hetken he saavat kokea olevansa yhtä suurta perhettä. Musiikilla on voima tuoda mukanaan iloa ja lohdutusta ja antaa toivoa tulevaan.

Mietin myös laulamisen voimaa – miten helppo laulun kautta on löytää yhteys ennestään tuntemattomaan ihmiseen ja sitoa hetkeksi kokonaisia ryhmiä yhteen! Sain ensikosketuksen myös yhteen – minulle uuteen musiikkiterapian muotoon: melodinen intonaatioterapia. Se jäi kiinnostamaan – mitenköhän paljon sitä musiikkiterapiassa käytetään? On selvästi toimiva työkalu puheterapian rinnalle afasiasta / dysartriasta tms. oireista kärsivien kanssa. Katsoimme myös Teppo Särkämön luennon musiikin voimasta ikääntyvien aivojen kuntouttajana ja kuulin lisää Helsingin Yliopistossa käynnissä olevasta tutkimusprojektista, jossa muusikko Heikki Salo yhdessä kollegojeni Sari Laitisen ja Maiju Lehtosen kanssa suunnittelevat lauluja, jotka helpottavat AVH-kuntoutujien arkirutiineja – melodista intonaatioterapiaa tavallaan sekin.

Kiitokset vielä Sari Laitiselle, joka mahdollisti harjoitteluni, oli tukena joka käänteessä ja antoi hyviä vinkkejä musiikkiterapian minua aina vain enemmän ja enemmän ihmetyttävään maailmaan ❤️